Totesin juuri eilen ystävälleni kuinka hassua on se, että juuri tässä elämän vaiheessa kun sitä digitaalista kuulumisten jakoa eniten tarvitsisi ystävyyssuhteiden kasvaneen fyysisen etäisyyden vuoksi, sitä kuulumisten jakoa eri somealustoilla on vähemmän. Silloin kun parikymppisenä näki ystäviään miltei päivittäin tai vähintään useamman kerran kuussa kaupungin yöelämässä, tuli myös someen päivitettyä niitä juttuja säännöllisesti.
Omaan somekäyttäytymiseeni on tullut viime vuosina iso muutos. Facebook on täysin kuollut, Instagramiin löytävät pääasiassa vain videot takapihan oravien touhuista (ja nekin siksi, että yleisö on osoittanut niihin erityistä kiinnostusta) ja blogi on vaientunut jo vuosia takaperin. Ennen jaoin blogissa ajatuksiani, elämääni ja kuulumisiani parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Mihin se kaikki katosi?
Juuri nyt kun suurin osa ystävistäni asuu toisella paikkakunnalla, osa kohtuuttoman välimatkan päässä ja hyviäkin ystäviä tulee nähtyä vain muutaman kerran vuodessa, sillä digitaalisella läsnäololla olisi aivan toisenlainen arvo. Joten aiompa yrittää rakentaa sellaista nyt!
Otin eilen jo ensimmäisen askeleen ja jaoin pitkästä aikaa Instagramiin selfien. Jaoin sen tunnisteella #selfiehaaste, sillä tulimme ystäväni kanssa puhuneeksi siitäkin, kuinka ennen selfieitä tuli otettua päivittäin ja niitä jaettiin someen huolettomasti, mutta nyt Instagramin feediin päivittäminen tuntuu isolta jutulta ja se että postaisi kuvan vain omasta lärvistä, tuntuu vielä isommalta jutulta; ellei miltei ahdistavalta. Vaikka onhan se ilahduttavaa nähdä somessa ystävän kauniit kasvot ja nähdä kuvamateriaalia juuri tältä ajalta, eikä rypyttömiä selfieitä vuosien takaa (oma facebook-profiilikuvani on vuodelta 2018 ja whatsapinkin otos piti valita parin vuoden takaa).
Heitän tässä #selfiehaasteen kaikille niille, jotka kaipaavat ystäviään somessa!
Sitten niitä kuulumisia. Mistäköhän sitä aloittaisi? No kai siitä tärkeimmästä, eli Janista. Jani on edelleen ihana ja asumme edelleen yhdessä Hyvinkäällä. Haaveilemme omakotitalosta, mutta keskitymme tällä hetkellä toteuttamaan muutamaa muuta haavetta, kuten ensi helmikuussa vietettäviä häitämme. Arki sujuu mukavasti ja koska minulla pitää aina olla jokin intohimoprojekti menossa ja purjeveneestä olemme luopuneet, olen serkun innoittamana ryhtynyt viherpeukaloksi. Kunhan lumi sulaa, rakentelen takapihalle lavakauluksista peruna- ja porkkanamaan ja laitan yrttejä roikkumaan aitalaudoista. Aion ottaa kaiken irti rivitalopihastamme.
Töissä menee mukavasti, vaikka täytyy myöntää että 1,5 vuoden jälkeen kuherruskuukausi on ohitse ja kuten kuuluukin, muutamat asiat ovat jo alkaneet nyppimään. Mutta sellaiset 90% ajasta edelleen työni on unelmaa ja hymyilen matkalla töihin, siellä töissä ja matkalla kotiin. Juuri nyt olen sopivassa tasapainossa sen kanssa, että teen asioita joissa koen olevani hyvä, asioita joissa on vielä opittavaa ja ihan pikkuisen niitäkin asioita, jotka aiheuttavat epävarmuutta. Tunnen olevani oikeassa paikassa.
Olen myös innoissani uusista ompeluprojekteista, juuri aloittamastani kuntosalirutiinista, pian alkavasta ulkouintikaudesta ja tällä hetkellä ennen kaikkea tästä blogista!
Kiva olla täällä taas! <3
